Synnyin kahden veljen pikkusiskoksi maalaisperheeseen viimeisinä 70-luvun päivinä. Veljet ottivat mut hyvin vastaan ja opettivat kaikenlaista, ilmeisesti myös autoleikit, sillä muutaman vuoden ikäisenä pikkutyttönä mun tärkein joululahjatoivekin oli pikkuautojen huoltoasema. Sain ensimmäisen pikkuveljen ollessani kolmevuotias. Olin tosi mustasukkainen hänestä, muistan sen hämärästi itsekin.
Ensimmäiset hiihtokilpailunikin muistan, nekin olivat ollessani kolmevuotias! Hiihdin niin lujaa, etteivät ajanottajat huomanneet maaliintuloani. Äiti ja isä olivat molemmat urheilleet paljon nuoruudessaan, joten luonnollista oli meitä lapsiakin ohjata urheilun pariin. Me kaikki sisarukset harrastettiin kilpahiihtoa. Mä olisin ollut innokas harrastamaan myös yleisurheilua pidemmälle, mutta kesät maalaistalossa olivat aina niin kiireisiä, ettei mua varmaan ehditty kuskata kisoihin. Talvella oli enemmän aikaa hiihtää.
Mulla oli muutama hyvä kaveri ala-asteella, jotka niin ikään harrastivat kilpahiihtoa. Lapsuus ja nuoruus meni hyvin paljon siis urheilun parissa. Koulunkäynnistä en muista erityisemmin perustaneen liikunnan ollessa suosikki aineeni. Onneksi sentään "matemaattinen herääminen" tapahtui yläasteen lopussa, samoin kuin lukiossa tykästyin myös äidinkieleen.
Mun paras saavutus hiihdossa on muistaakseni SM-kisoissa 15. sija noin 16-vuotiaana. Vuonna 1997 olin todella kovassa kunnossa, mutta tuolloin realistiset haaveet kymmenen joukkoon SM-kisoissa sijoittumisesta murensi sairastuminen juuri kisojen alla. Mulla on lukuisia etelä-pohjanmaan piirinmestaruuksia hiihdossa ja pokaaleitakin löytyy yli 100.
Sain toisen pikkuveljen vuonna 1994 ollessani 15-vuotias. Vuonna 1995 aloitin lukion ja kävin sen neljään vuoteen panostaessani tosissani hiihtoon samalla. Lukion ekaluokan äidinkielen itsensä esittelyaineeseen muistan kirjoittaneeni: "tavoitteeni hiihdossa on Lahden MM-kisat vuonna 2001". No, en minä ikinä niin pitkälle päässyt.
Tulevan aviomieheni tapasin syyskuussa 1997, nuoren maatalon isännän. Eikä ne maatalon työt minullekaan vieraita siis olleet, mutta tiesin kyllä ettei minusta ikinä maatalon emäntää tule.
Ylioppilaaksi kirjoitin keväällä 1999 ja saman vuoden syyskuussa muutin Kokkolaan insinööriopintojeni pariin. En oikein tiennyt mitä tahtoisin opiskella. Liikuntatieteellinen olisi kiinnostanut, mutta tiesin etten kasin papereillani sinne olisi varmaan päässyt. Isoveljeni opiskeli Kokkolassa samaa kemiantekniikkaa teknikkopuolella ja se kuulosti sen verran mielenkiintoiselta, että lähdinpä samoille urille.
Viimeiset kilpahiihtoni hiihdin talvella 1999. Vielä yritin treenata seuraavaankin kauteen, mutta se tavoite kaatui mun olkapäävaivoihin. Olkanivel tuhoutui itse asiassa niin pahasti ärhäkän niveltulehduksen seurauksena, että siihen oli laitettava tekonivel joulukuussa 2000.
Opiskeluelämä Kokkolassa oli hulvatonta. Sain kolme varmasti elinikäistä hyvää ystävää luokkatovereistani. Opiskeltiin tosissaan unohtamatta myöskään rentoutumispuolta. Mun mies muutti mun kanssa saman katon alle Kokkolaan vuonna 2001 lopetettuaan maitotilan pidon ja valmistuttuaan koneistajaksi aloittaen työt Pietarsaaressa.
Minusta tuli Prosessitekniikan insinööri huhtikuussa 2003. Työharjoittelussa olin ollut kolmena kesänä Kokkolan kaupungin vesilaitoksella. Oli opettavainen ja vastuullinen työpaikka. En onnistunut saamaan oman alan töitä valmistuttuani todella kovasta yrityksestä huolimatta. Niinpä toimin erään puhelinoperaattorin asiakaspalvelijan siihen saakka kunnes jäin äitiyslomalle syksyllä 2004. Tässä vaiheessa olimme jo muuttaneet takaisin synnyinseudullemme, koska Kokkolasta emme saaneet tulevalle kodillemme toiveiden mukaista tonttia. Naimisiin menimme kesäkuun 5. päivä vuonna 2004. Olin kokenut myös yhden surullisen keskenmenon syksyllä 2003, vuoden raskautta yritettyämme.
Emma syntyi tammikuun lopulla 2005. Alku oli todellinen järkytys, koska tervettä lasta luulin odottavani. Kesällä 2005 alkoi myös talomme rakentaminen, Kannustalon Harmonia. Samalla toki myös elämä ja tuntemukset Emman syntymästä alkoivat helpottamaan.
Uuteen kotiimme muutimme tammikuussa 2006. Eetu syntyi marraskuussa 2006.
Elin lapsiperheäitielämää, kunnes vuonna 2007 aloin miettiä työasioita. Jos ei oman alan töitä löydy, onko vaihdettava alaa? Suoritinkin vuosina 2007-2008 Kokkolassa avoimessa yliopistossa Farmasian perusopinnot. Ei kuitenkaan koskaan tullut tarvetta jatkaa siitä pidemmälle, sillä kesällä 2008 sain oman alan työpaikan suunnitteluinsinöörinä naapurikaupungista.
Elias syntyi elokuussa 2009 ja olin taas pari vuotta kotiäitinä palaten syksyllä 2011 takaisin insinöörihommiini. Olin alkanut vuonna 2010 taas urheilemaan enemmän, mutta mystinen sairastelu verotti sitä sittemmin pahasti. Sairastelin kesästä 2011 marras-joulukuuhun 2013 oudoin oirein. Krooninen mykoplasma tai krooninen väsymysoireyhtymä oli diagnoosi. Lääkäreissä ravasin tuloksetta homeopatian tuoden viimein terveyteni ja elämäni takaisin. Niin pahassa jamassa jo meinasin olla.
Tervehtymisestäni innostuneena aloitin tänä vuonna 2014 urheilemisen taas uudella innolla. Kaksi loppukesästä juostua puolimaratonia siitä todisteena.
Esikoiseni Emmakin täyttää pian jo kymmenen vuotta. Vuodet hänen kanssaan ovat toki olleet raskaita, mutta päiväkään ei silti voisi vaihtaa. Poikien kanssa Emma saa touhuta samojakin asioita. Paljon urheillaan ja tehdään yhteisiä juttuja
Enhän mä varmaankaan silloin 15-vuotiaana lukiolaistyttönä ajatellut olevani kahdenkymmen vuoden päästä kehitysvammaisen lapsen äiti. En ajatellut, että hiihtourani loppuisi tekonivelen laittoon. Enkä todellakaan ajatellut jääväni tänne synnyinpitäjääni asumaan. Mutta tässä sitä vaan ollaan. Mun elämä. Hyvä elämä. Isovanhemmatkin lähellä. Luonto ja rauha.
