lauantai 28. maaliskuuta 2015

Juoksu

Lumet sulaa ja kevätkin toivottavasti pian saapuu uudella yrityksellä. On kyllä tullut aika siirtyä monoista lenkkareihin. Toki olen pitkin talvea juossut joka viikko jonkun verran, mutta nyt on tavoitteena siirtyä noin neljään juoksulenkkiin/viikko lisänä vähintään yksi kuntopiiri/lihaskuntoharjoitus myös viikkoon.

Mähän tein sen uudenvuodenlupauksen, että juoksen kokomaratonin tänä vuonna, jos polvikivut kaikkoavat. No, poissahan ne ovat. Mutta tällä hetkellä mun aika ei riitä moiseen treenaamiseen. Mulla on lapset, työ ja koti. Mutta jos loppukesästä tuntuu, että maratonin voisi juosta, sittenpä juoksen. Ei mulla muutenkaan mitään ohjelmaa ole treenaamiseen. Fiiliksellä. Silloin kun tuntuu hyvältä, annan mennä. Jos on raskasta, menen kevyemmin. Viimeiset lenkit ovat kyllä olleet lupaavia ja ilmoittauduinkin toukokuussa Kokkolassa juostavalle City Runille puolikkaalle.
¨
Mistä tämä mun juoksuinnostus sitten oikein on lähtenyt, hiihto kun on aina ollut mulle se number one urheiluharrastus, ja harrastus nyt yleensäkin. En ollut lapsena, enkä nuorenakaan mikään innokas pitkänmatkan juoksija, vaan nopeakinttuisena sataa metriä päästelin mieluummin. Mun mielestä juokseminen on tosi paljon raskaampaa kuin hiihtäminen. Ehkä se alkoi näin vanhemmalla iällä kiehtoa, että olisiko musta kuitenkin juoksemaan pitemmästäkin. Ja nopeudestahan ei tietenkään ole haittaa pitkälläkään matkalla.

Vuonna 2010 aloin juoksemaan enemmän. Mun pisimmät lenkit jäivät silloinkin kyllä varmaan 10 km:iin, mutta juoksukunto oli kova. Sittenhän tuli se sairastuminen. Uudestaan aikalailla vuosi sitten pääsin taas urheilun makuun ja ensin aloittelin 5 km juoksulenkeillä. Jossain vaiheessa alkoi ajatus puolikkaan juoksemisesta houkuttaa ja sitä varten sitten aloin lenkkejä pidentää. 15 km oli mun pisin lenkkini ennen ekaa puolikasta viime heinäkuussa. Tällä hetkellä 15 km juokseminen ei ole kuin "maistaa". Eli tosi paljon on vuodessa mennyt mun kunto kyllä eteenpäin.

Urheilu on ihanaa, juokseminen niin vapauttavaa... Mun elämän pieniä iloja suurten ilojen rinnalla.

Juoskaa ihmiset.

 
Uusissa eilen ostetuissa Adidaksen adizero boston boost-tossuissa. Tänään testaamaan!

lauantai 7. maaliskuuta 2015

Erilaisuus kiinnostaa?

Viimeksi edellisviikonloppuna Tuurin ostosreissulla huomasin, kuinka meitä jotkut tuijottivat. Tai katsoivat normaalia pidempään. Emman takia. Mutta miksi?
 
Onhan Emma tosi söpö. Mutta se Downin syndrooma. ¨
 
Luulisi kyllä, että nykypäivänä ollaan jo totuttu erilaisuuteen. Pertti Kurikan Nimipäivät hyvänä esimerkkinä.
Vai onko se tietämättömyyttä, uteliaisuutta? Myönnän itsekin ajatelleeni Emmaa odottaessani ja tuolloin sattumalta ensi kertaa ketään down-lasta kohdanneena, että sen lapsen perheellä on varmaan todella kamalaa.
 
Kauheita ajatuksia. Se oli sitä tietämättömyyttä.
 
Meillä ei ole kamalaa. Erilaista ja haastavampaa kyllä. Mutta ei ollenkaan kamalaa.
 
Rakkautta on ja paljon.
 
Tietenkin, kun tietää faktat down-raskauksien keskeytyksistä, tulee mieleen, onko joku tuijottaja sellaiseen ratkaisuun joskus päätynyt. Miettii nyt meidät nähdessään, että millaista olisikaan ollut.
 

Aika raskaita mietteitä jos näin on.
 
Itse olen onnellinen, että kyseisen päätöksen eteen en koskaan joutunut. Mutta jos joku joskus joutuu, ajatelkaa vaikka meitä. Lapsi on kuitenkin aina oma ja rakas.
 
Kun olin sitten siellä Tuurin kassalla maksamassa ostoksia ja Emma meni tapansa mukaan kassan päätyyn jo odottamaan, (Tällä kertaa Lumikki-barbiaan.) huomasin samalla kassalla ostoksiaan pakkaavan naisen katsovan Emmaa. Ehdin jo taas miettiä vaikka mitä, kunnes nainen sanoi, että hänellä on down-tyttö kummityttönä. Se oli ihanaa. Olkaa ihmiset avoimia. Kertokaa, kyselkää, jutelkaa. Erilaisuus on rikkaus.