Mutta vuodet kuluivat ja lapsiakin tuli lisää. Tuli työelämä. Tuli taas kunnon innostus urheiluunkin. Jopa pienissä hiihtokilpailuissa tuli käytyä. Kunnes alkoivat oudot ja lisääntyvät oireet kestäen 2.5 vuotta. Urheileminen oli pakko jättää, koska se lisäsi oireita. Olo oli kamala, kukaan ei tiennyt kunnolla mikä vaivaa. Kymmenen lääkäriä tutki, ja viimeinen niistä sanoi, ettei tästä parane. Mutta mitä teki tyttö, se päätti parantua. Ei se voi olla sairas lasten takia. Hiljalleen elokuusta 2013 alkoi parantuminen vaihtoehtoisilla keinoilla. Huhtikuussa 2014 se tyttö juoksi taas. Varovasti ensin. Oli ollut lähes 3 vuotta taukoa urheilusta. Vappuna meni 10 kilometrin lenkki ja samana vuonna vielä kaksi puolimaratonia. Seuraavana vuonna meni 4 puolimaratonia neljän kuukauden sisään. Sen tytön päässä alkoi kyteä ajatus täysmaratonista. Se tiesi pystyvänsä siihen, koska on terve. Enää mikään ei pysäyttäisi.
Tammikuussa 2016 ilmoittauduttua suomen suurimpaan maratoniin Helsinki city maratoniin, alkoi samalla myös siihen valmistautuminen. Pitkiä hiihtolenkkejä juoksumäärien lisääntyessä kevään lähestyessä. Ei mitään ohjelmia, harjoitukset fiiliksellä ja tilanteen ja ajan mukaan. Ennen maratonia kasassa tältä vuodelta noin 1000 juoksukilometriä. Kevään hyvin sujunut puolimaraton antoi itseluottamusta kohti maratonia. Ja hyvin sujunut 30 km harjoituslenkki vahvisti tunnetta.
Sitten alkoivat ongelmat. Oli ihmeellistä liman nousua koko kesän. Tuli plantaarifaskiitin oireita. Kaksi viikkoa ennen maratonia leikattu olkapää venähti, jolloin se ei liikkunut kunnolla moneen päivään. Vielä antibioottikuuri poskionteloiden takia hetki ennen h-hetkeä.
Mutta h-hetki koitti. Tosin vielä kisa-aamuna oli kantapää kipeä. Mutta muuten fiilis oli mahtavan jännittynyt. Tulisiko siitä tytöstä todella maratoonari? Voiko joku jaksaa juosta 42.195 kilometriä? Loppuvaiheen valmistelut tankkauksen ja harjoitusten kevennyksen sekä hieronnan suhteen olivat menneet nappiin. Sen tytön askel oli kevein ikinä!
Alussa ihmetytti, kun joutui odottamaan lähes 2 minuuttia ennen kuin pääsi lähtöviivan yli. Mutta sen jälkeen se oli menoa. Piti miettiä, ettei juokse liian lujaa. Viitoset taittuivat hieman alle puoleen tuntiin. Geelejä meni 7 km välein. Mies oli eka kerran 13 km kohdalla. Huikkaus hänelle, kuinka tuntuu hyvältä. Jossain vaiheessa iski tajuntaan, kuinka on matkaa jäljellä vielä ja paljon! Mutta ei se auttanut surkutella, ajatukset kasaan vaan. Puolimaratonin kohdalle oli mukava tulla. Aikaa oli mennyt 2:06, eli ihan hyvä! Mitään tavoitettahan ei ollut, mutta ajatus siitä, että noin 4:15 on mahdollinen.
Askel oli keveä edelleen eikä mistään hengästymisistä tietoakaan. Toinen kierros alkoi, kun matkaa oli takana 25 km. Nyt joutui enemmän miettiä, että sai vauhdin pidettyä. Hyvin vauhti pysyi aina 30 km:ään asti joko hieman alle 6 min/km tai sen tuntumassa. Jossain vaiheessa alkoi jakamaan mielessä loppumatkaa erilaisiin etappeihin. 30 km olisi jo henkisesti hyvä! 32 km - siitä enää 10 km maaliin. 35 km - viimeinen geeli. 38 km - mies on siellä.
Loppumatkasta piti kiristää vauhtia. Kunto olisi antanut myöden ja välillä vauhdin kasvattaminen onnistuikin. Noin 35 km kohdalla sitä kuitenkin tajusi, kuinka jalat ovat niin kipeytyneet, ettei vauhtia voinut lisätä. Piti ainoastaan keskittyä siihen, että sai edes jotain vauhtia pidettyä. Mies tsemppasi 38 km kohdalla ja jotenkin ehti vielä 40 km kohdalle ja 200 m ennen maalia. Meno oli tuskaa loppukilometrit. 4:30 jänikset menivät ohi noin 1,5 km ennen maalia. Ensin harmitus, mutta sitten kova tsemppaus jänisten kannustuksen ansiosta ja meno heidän ohi. Jalkakipu hautautui jonnekin endorfiinien alle ja kaikki pelissä maaliin. Aika nettona 4:27:52. Liikutus maalissa. Mielessä lääkärin sanat kolmen vuoden takaa: " et parannu ikinä".
Siitä tytöstä tuli nyt maratoonari. Ja kaiken kokemansa jälkeen, se antaa itselleen luvan olla suorituksesta äärimmäisen tyytyväinen.
