sunnuntai 9. marraskuuta 2014

Mitä hiihto mulle merkitsee?

Se oli mun lapsuus ja nuoruus. Se oli yhdessäoloa koko perheen kanssa vanhempieni eläen täysin lastensa urheiluharrastuksille. Hyviä hetkiä ja onnistumisen tunteita. Harjoituksia kavereiden kanssa ja hauskuutta. Raakoja treenejä yksin ja epäonnistumisen itkujakin. Talven kauneutta ja lumen tuoksua. Ja paljon, paljon muuta.

Ei siis mikään ihme, että hiihto on säilyttänyt asemansa mun harrastuksena nro. 1. Vaikka kilpa-ajat ovat kaukana takanapäin, pystyn aina suksille päästessäni muistamaan kaikki ihanat hiihdon tuomat hetket kaukaa lapsuudesta asti. Mulle kilpahiihtoharrastus antoi todella paljon. Hyvien lapsuusmuistojen lisäksi terveellisen ja urheilullisen elämäntavan aikuisuuteen.

Harmi, että viime vuosien talvet ovat olleet lumiköyhiä. Nyt tällä viikolla oli tällä suunnalla poikkeuksellisen hyvä tilanne, kun pääsi hiihtämään! Lunta satoi parikymmentä senttiä ja ehdin hiihtämään kaksi kertaa. Nyt tosin tulivat taas plussakelit pilaamaan mun hiihtokilometrien kartuttamisen tälle talvelle.

Olen kuullut monien vanhempien nykyään kaihtavan jotenkin kilpaurheiluharrastusta. Miksi? Väkisinkin elämässä tulee ennemmin tai myöhemmin tilanteita, joissa joutuu kilpailutilanteeseen tavalla tai toisella. Tämmöiselle lapsena ja nuorena kilpaurheilua harrastaneelle nämä tilanteet ovatkin ihan luonnollisia sitten jo entuudestaan. Taistellaan sitten vaikka työpaikasta tai eduista, joita erityislapselle kuuluu.

Täytyy kyllä tosiaankin myöntää, että kerran kilpailuhenkinen aina kilpailuhenkinen. Siellä harrastusladullakin. "Kyllä mä nyt tuon papparaisen ohi pian meen..." :).


Ensimmäinen pokaalini.

Eräiden kisojen voitto ja kuva lehdessä.

Hiihtämään torstaina.

lauantai 1. marraskuuta 2014

Mitä kuuluu?

Mitä meille kuuluu, mitä mulle kuuluu? Arkipäivät menevät vakiintuneilla rutiineilla, koulut, työt ja vielä yhdellä viimeinen päiväkotivuosi. Jotain pikku harrastuksia, mutta ei mitään aikataulutettuja. Semmoisiin ei tällä hetkellä riitä aika. Eikä lapset mitään kaipaakaan, tärkeämpänä pidän yhteistä aikaa koko perheen parissa. Tykkään leikkiä ja hullutella lasten kanssa. Olla niiden tasolla. Viikonloppuisin on enemmän aikaa. Sunnuntaisin käydään koko perhe lasten yleisurheilukoulussa lasten ollessa harjoituksissa, mun ollessa toinen ohjaajista ja mieheni Emman avustajana.

Mutta minä. Onko tämä nyt jotain kohtalon ivaa? Ensin lähes kolme vuotta kamala sairaus, joka siis todennäköisesti alkunsa sai mykoplasmasta. Päätin etten luovuta, että tervehdyn. Ja niinhän siinä kävikin. Koko viime kevään, kesän ja loppukesän sain nauttia ihanasta liikunnan tuomasta hyvästä olosta. Juoksin ilosta. Kunto kasvoi kohisten ja uusina urheilukokemuksina saavutin kahden puolimaratonin juoksun. Mutta sitten...

Kun viimeisimmällä puolimaratonilla elokuun lopussa tulin maaliin ja olin aikeissa lähteä palauttelemaan, ei juoksuaskeleen ottamisesta tullutkaan mitään. Polveen pisti oudosti, yhtä äkkiä. Ajattelin sen menevän tietenkin ohi muutamassa päivässä. Viikko tästä yritin juosta. Kävellen tulin kotiin. Tätä jatkui muutaman viikon, juostessa polveen sattui ja pisti vaihtelevasti. Pitkille lenkeille oli pakko sanoa heipat. Tietenkin epäilin jotain rasitusvammaa. Lääkäri passitti magneettikuvaukseen. Kiitos hyvän työnantajani kustannnuksista ei tarvinnut itse huolehtia. Lääkäri soitti tuloksista ja oli hyvin hämmentynyt, mun polvessa oli valekihti. Nivelen rustossa kalkkia. Liian paksu. Nestettä. Harvinainen. Täytyi poissulkea pari vakavampaa sairautta ensin pois ja luojan kiitos niitä ei löytynyt. Ne olisivat voineet aiheuttaa tuon kalkin kertymisen. Mutta mikä sen sitten on aiheuttanut? Rasitusvamma tämä ei ollutkaan.

Reumatologi on seuraava osoite vajaan parin viikon kuluttua. Polven kipuilu tuntuu pahentuvan pikkuhiljaa. Toissapäivänä tein 7 km juoksulenkin kahden viikon tauon jälkeen. Viitosen kohdalla pisti inhottavasti polvea, mutta pystyin juosta koko matkan. Polveen kuitenkin kertyi nestettä ja oli kipeä seuraavana päivänä. Eihän tästä tunnu nyt tulevan mitään. Jos olisi joku selvä rasitusvamma tms. jotenkin ehkä olisi helpompi asian kanssa olla, mutta taas tämmöinen mystinen juttu.

Onneksi kuitenkin muuten olen terve. Eihän tämä niin paha ole kuin se aiempi sairaus. Tai näin ainakin voisi ajatella. Mutta kauanko tämmöisiä vastoinkäymisiä jaksaa. Kerta toisensa jälkeen.

Mutta eihän tämä kokonaan kurjuutta ole ja mikä parasta, joulu on jo ensi kuussa. Tunnelmaa!