Kun on joskus ollut kilpaurheilija, ei se palo urheiluun katoa koskaan. Siksi mun on ollut niin kamalan vaikeaa elää nyt viime ajat ilman urheilemista. Enhän mä sitä aluksi todellakaan hyväksynyt. Muistan toissatalveltakin hiihtolenkkejä, kun kuume nousi vaan jo samalla siinä hiihtäessä. Todellinen pysähdys tuli nyt viime talvena, kun menin niin huonoon kuntoon yhden jälkeenpäin ajateltuna typerän 15 km:n hiihtokisan takia. Ja varsinkin kun mulle alkoi valjeta sairauteni diagnoosi ja kuinka liika rasitus voi saada pysyvää pahaa aikaan.
Vaikeaa on myös, kun näen ihmisiä lenkillä... juoksemassa, hiihtämässä rullasuksilla. Ja se kuinka toiset sitten kertoo näistä lenkkeilyistään. Mä en halua kuulla, se tuntuu pahalta ja niin epäreilulta! Lenkkeily oli mulle nyt lasten tulon myötä tärkeä henkireikä ja ainoa harrastukseni. En osaa muuta.
Mä aloitin urheilemiseni 3-vuotiaana hiihtokisoissa. Hiihdin kuulemma niin lujaa, ettei ajanottajat huomanneet mun maaliin tuloani. Harrastin hiihtämisen lisäksi myös jonkun verran juoksua, etenkin 100 metriä sujui mukavasti. Hiihtourani kesti aina 20-vuotiaaksi, jolloin se päättyi olkapääni tuhoutumiseen. Silloin kun mulle tekonivel olkapäähän laitettiin, en olisi varmaan edes uskonut hiihtäväni kilpaa joskus sen jälkeen. Mutta mä hiihdin. Ja tulen vielä hiihtämään. En luovuta tämän sairauden kanssa. Koitan vaikka kaikkia mahdollisia hoitomuotoja mitä vaan ikinä keksin.
No, se LDN-lääke sai jo alla olevan kuvan kertomaa ihmettä aikaan - halusin testata lenkkivaatteita ja fiilistellä toissapäivänä. Kävelin kilometrin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti