Uusi vuosi

Tänä vuonna, ja jo tässä kuussa, tapahtuu varmasti yksi vuoden merkittävimmistä asioista. Mun prinsessa täyttää jo kymmenen vuotta. Voi miten aika onkaan mennyt nopeaa.

 

Muista odotettavista asioista varmoja on ainakin Eliaksen eskarin aloitus syksyllä. Kovasti se sitä onkin jo odottanut ja varsinkin nyt viimeisen puolen vuoden aikana ovat kirjaimet ja numerot alkaneet kiinnostamaan tosissaan.

 

Lisäksi odotan mun terveyden jatkuvan edelleen hyvänä ja, että tuo polvikin rauhoittuisi ihan kokonaan. Siitähän ei rustossa-kalkkia-diagnoosin lisäksi oikein muuta sanottu kuin, että rasituksen aiheuttamaa kipua. Teinpä mä sellaisen uudenvuoden lupauksenkin, että juoksen kesällä ihan täysmaratonin polvikivun kaikotessa kokonaan. Mun mielestä on niin hienoa olla hyvässä kunnossa, tai ainakin yrittää.

 

Lasten kanssa tullaan myös urheilemaan mahdollisimman paljon, ainakin hiihtoa ja yleisurheilua. Lisäksi ihan omassa pihassa kaiken maailman pelejä ja leikkejä entiseen malliin. Ja lasten, kuten koko perheen, toivon pysyvän myös terveenä. Hyvin meillä onkin nyt mennyt sen suhteen. Emman vatsavaivat ovat helpottaneet ja kukaan ei ole mitään pikku flunssiakaan pahemmin sairastellut.

 

Juuri nyt siis menee kaikinpuolin loistavasti. Hyvä vaihtaa vuosi näissä tunnelmissa.

 

 





 

 

35 vuotta

35 vuotta, mun ikä huomenna. En oikein tiedä onko se paljon vai vähän. Mutta ainakin tuntuu, että paljon on tapahtunut. Voisinkin näiden "puolipyöreiden" vuosieni kunniaksi kertoa hieman elostani.

Synnyin kahden veljen pikkusiskoksi maalaisperheeseen viimeisinä 70-luvun päivinä. Veljet ottivat mut hyvin vastaan ja opettivat kaikenlaista, ilmeisesti myös autoleikit, sillä muutaman vuoden ikäisenä pikkutyttönä mun tärkein joululahjatoivekin oli pikkuautojen huoltoasema. Sain ensimmäisen pikkuveljen ollessani kolmevuotias. Olin tosi mustasukkainen hänestä, muistan sen hämärästi itsekin.

Ensimmäiset hiihtokilpailunikin muistan, nekin olivat ollessani kolmevuotias! Hiihdin niin lujaa, etteivät ajanottajat huomanneet maaliintuloani. Äiti ja isä olivat molemmat urheilleet paljon nuoruudessaan, joten luonnollista oli meitä lapsiakin ohjata urheilun pariin. Me kaikki sisarukset harrastettiin kilpahiihtoa. Mä olisin ollut innokas harrastamaan myös yleisurheilua pidemmälle, mutta kesät maalaistalossa olivat aina niin kiireisiä, ettei mua varmaan ehditty kuskata kisoihin. Talvella oli enemmän aikaa hiihtää.

Mulla oli muutama hyvä kaveri ala-asteella, jotka niin ikään harrastivat kilpahiihtoa. Lapsuus ja nuoruus meni hyvin paljon siis urheilun parissa. Koulunkäynnistä en muista erityisemmin perustaneen liikunnan ollessa suosikki aineeni. Onneksi sentään "matemaattinen herääminen" tapahtui yläasteen lopussa, samoin kuin lukiossa tykästyin myös äidinkieleen.

Mun paras saavutus hiihdossa on muistaakseni SM-kisoissa 15. sija noin 16-vuotiaana. Vuonna 1997 olin todella kovassa kunnossa, mutta tuolloin realistiset haaveet kymmenen joukkoon SM-kisoissa sijoittumisesta murensi sairastuminen juuri kisojen alla. Mulla on lukuisia etelä-pohjanmaan piirinmestaruuksia hiihdossa ja pokaaleitakin löytyy yli 100.

Sain toisen pikkuveljen vuonna 1994 ollessani 15-vuotias. Vuonna 1995 aloitin lukion ja kävin sen neljään vuoteen panostaessani tosissani hiihtoon samalla. Lukion ekaluokan äidinkielen itsensä esittelyaineeseen muistan kirjoittaneeni: "tavoitteeni hiihdossa on Lahden MM-kisat vuonna 2001". No, en minä ikinä niin pitkälle päässyt.

Tulevan aviomieheni tapasin syyskuussa 1997, nuoren maatalon isännän. Eikä ne maatalon työt minullekaan vieraita siis olleet, mutta tiesin kyllä ettei minusta ikinä maatalon emäntää tule.
Ylioppilaaksi kirjoitin keväällä 1999 ja saman vuoden syyskuussa muutin Kokkolaan insinööriopintojeni pariin. En oikein tiennyt mitä tahtoisin opiskella. Liikuntatieteellinen olisi kiinnostanut, mutta tiesin etten kasin papereillani sinne olisi varmaan päässyt. Isoveljeni opiskeli Kokkolassa samaa kemiantekniikkaa teknikkopuolella ja se kuulosti sen verran mielenkiintoiselta, että lähdinpä samoille urille.

Viimeiset kilpahiihtoni hiihdin talvella 1999. Vielä yritin treenata seuraavaankin kauteen, mutta se tavoite kaatui mun olkapäävaivoihin. Olkanivel tuhoutui itse asiassa niin pahasti ärhäkän niveltulehduksen seurauksena, että siihen oli laitettava tekonivel joulukuussa 2000.

Opiskeluelämä Kokkolassa oli hulvatonta. Sain kolme varmasti elinikäistä hyvää ystävää luokkatovereistani. Opiskeltiin tosissaan unohtamatta myöskään rentoutumispuolta. Mun mies muutti mun kanssa saman katon alle Kokkolaan vuonna 2001 lopetettuaan maitotilan pidon ja valmistuttuaan koneistajaksi aloittaen työt Pietarsaaressa.

Minusta tuli Prosessitekniikan insinööri huhtikuussa 2003. Työharjoittelussa olin ollut kolmena kesänä Kokkolan kaupungin vesilaitoksella. Oli opettavainen ja vastuullinen työpaikka. En onnistunut saamaan oman alan töitä valmistuttuani todella kovasta yrityksestä huolimatta. Niinpä toimin erään puhelinoperaattorin asiakaspalvelijan siihen saakka kunnes jäin äitiyslomalle syksyllä 2004. Tässä vaiheessa olimme jo muuttaneet takaisin synnyinseudullemme, koska Kokkolasta emme saaneet tulevalle kodillemme toiveiden mukaista tonttia. Naimisiin menimme kesäkuun 5. päivä vuonna 2004. Olin kokenut myös yhden surullisen keskenmenon syksyllä 2003, vuoden raskautta yritettyämme.

Emma syntyi tammikuun lopulla 2005. Alku oli todellinen järkytys, koska tervettä lasta luulin odottavani. Kesällä 2005 alkoi myös talomme rakentaminen, Kannustalon Harmonia. Samalla toki myös elämä ja tuntemukset Emman syntymästä alkoivat helpottamaan.
Uuteen kotiimme muutimme tammikuussa 2006. Eetu syntyi marraskuussa 2006.
Elin lapsiperheäitielämää, kunnes vuonna 2007 aloin miettiä työasioita. Jos ei oman alan töitä löydy, onko vaihdettava alaa? Suoritinkin vuosina 2007-2008 Kokkolassa avoimessa yliopistossa Farmasian perusopinnot. Ei kuitenkaan koskaan tullut tarvetta jatkaa siitä pidemmälle, sillä kesällä 2008 sain oman alan työpaikan suunnitteluinsinöörinä naapurikaupungista.

Elias syntyi elokuussa 2009 ja olin taas pari vuotta kotiäitinä palaten syksyllä 2011 takaisin insinöörihommiini. Olin alkanut vuonna 2010 taas urheilemaan enemmän, mutta mystinen sairastelu verotti sitä sittemmin pahasti. Sairastelin kesästä 2011 marras-joulukuuhun 2013 oudoin oirein. Krooninen mykoplasma tai krooninen väsymysoireyhtymä oli diagnoosi. Lääkäreissä ravasin tuloksetta homeopatian tuoden viimein terveyteni ja elämäni takaisin. Niin pahassa jamassa jo meinasin olla.
Tervehtymisestäni innostuneena aloitin tänä vuonna 2014 urheilemisen taas uudella innolla. Kaksi loppukesästä juostua puolimaratonia siitä todisteena.

Esikoiseni Emmakin täyttää pian jo kymmenen vuotta. Vuodet hänen kanssaan ovat toki olleet raskaita, mutta päiväkään ei silti voisi vaihtaa. Poikien kanssa Emma saa touhuta samojakin asioita. Paljon urheillaan ja tehdään yhteisiä juttuja

Enhän mä varmaankaan silloin 15-vuotiaana lukiolaistyttönä ajatellut olevani kahdenkymmen vuoden päästä kehitysvammaisen lapsen äiti. En ajatellut, että hiihtourani loppuisi tekonivelen laittoon. Enkä todellakaan ajatellut jääväni tänne synnyinpitäjääni asumaan. Mutta tässä sitä vaan ollaan. Mun elämä. Hyvä elämä. Isovanhemmatkin lähellä. Luonto ja rauha.

Loppuvuosi ja joulu

Marraskuu meni nopeasti aloitellen jo jouluvalmisteluja ja Eetun 8-vuotissynttäreitäkin juhlittiin. Joulukuussa oli lasten joulujuhlia, pikkujouluja ja tehtiinpä reissu Vuokattiinkin lasten toivoen niin kovin Angry Birds-puistoon pääsyä. Ja tietenkin Katinkullan kylpylään.

Mun polvikin on muuten ollut hitusen parempi ja olen vähän pystynyt taas enemmän juosta. Toki tämä ihana valkea talvi, joka saatiin, vie mut nyt enimmäkseen hiihtoladulle.

Joulua vietettiin kohokohdan ollessa tietenkin pukin tulo ja lahjojen jako. Että mä rakastan sitä tunnetta, kun näkee lasten ilon ja onnen ♥.

Mitä hiihto mulle merkitsee?

Se oli mun lapsuus ja nuoruus. Se oli yhdessäoloa koko perheen kanssa vanhempieni eläen täysin lastensa urheiluharrastuksille. Hyviä hetkiä ja onnistumisen tunteita. Harjoituksia kavereiden kanssa ja hauskuutta. Raakoja treenejä yksin ja epäonnistumisen itkujakin. Talven kauneutta ja lumen tuoksua. Ja paljon, paljon muuta.

Ei siis mikään ihme, että hiihto on säilyttänyt asemansa mun harrastuksena nro. 1. Vaikka kilpa-ajat ovat kaukana takanapäin, pystyn aina suksille päästessäni muistamaan kaikki ihanat hiihdon tuomat hetket kaukaa lapsuudesta asti. Mulle kilpahiihtoharrastus antoi todella paljon. Hyvien lapsuusmuistojen lisäksi terveellisen ja urheilullisen elämäntavan aikuisuuteen.

Harmi, että viime vuosien talvet ovat olleet lumiköyhiä. Nyt tällä viikolla oli tällä suunnalla poikkeuksellisen hyvä tilanne, kun pääsi hiihtämään! Lunta satoi parikymmentä senttiä ja ehdin hiihtämään kaksi kertaa. Nyt tosin tulivat taas plussakelit pilaamaan mun hiihtokilometrien kartuttamisen tälle talvelle.

Olen kuullut monien vanhempien nykyään kaihtavan jotenkin kilpaurheiluharrastusta. Miksi? Väkisinkin elämässä tulee ennemmin tai myöhemmin tilanteita, joissa joutuu kilpailutilanteeseen tavalla tai toisella. Tämmöiselle lapsena ja nuorena kilpaurheilua harrastaneelle nämä tilanteet ovatkin ihan luonnollisia sitten jo entuudestaan. Taistellaan sitten vaikka työpaikasta tai eduista, joita erityislapselle kuuluu.

Täytyy kyllä tosiaankin myöntää, että kerran kilpailuhenkinen aina kilpailuhenkinen. Siellä harrastusladullakin. "Kyllä mä nyt tuon papparaisen ohi pian meen..." :).



Ensimmäinen pokaalini.

Eräiden kisojen voitto ja kuva lehdessä.

Hiihtämään torstaina.

Mitä kuuluu?

Mitä meille kuuluu, mitä mulle kuuluu? Arkipäivät menevät vakiintuneilla rutiineilla, koulut, työt ja vielä yhdellä viimeinen päiväkotivuosi. Jotain pikku harrastuksia, mutta ei mitään aikataulutettuja. Semmoisiin ei tällä hetkellä riitä aika. Eikä lapset mitään kaipaakaan, tärkeämpänä pidän yhteistä aikaa koko perheen parissa. Tykkään leikkiä ja hullutella lasten kanssa. Olla niiden tasolla. Viikonloppuisin on enemmän aikaa. Sunnuntaisin käydään koko perhe lasten yleisurheilukoulussa lasten ollessa harjoituksissa, mun ollessa toinen ohjaajista ja mieheni Emman avustajana.

Mutta minä. Onko tämä nyt jotain kohtalon ivaa? Ensin lähes kolme vuotta kamala sairaus, joka siis todennäköisesti alkunsa sai mykoplasmasta. Päätin etten luovuta, että tervehdyn. Ja niinhän siinä kävikin. Koko viime kevään, kesän ja loppukesän sain nauttia ihanasta liikunnan tuomasta hyvästä olosta. Juoksin ilosta. Kunto kasvoi kohisten ja uusina urheilukokemuksina saavutin kahden puolimaratonin juoksun. Mutta sitten...

Kun viimeisimmällä puolimaratonilla elokuun lopussa tulin maaliin ja olin aikeissa lähteä palauttelemaan, ei juoksuaskeleen ottamisesta tullutkaan mitään. Polveen pisti oudosti, yhtä äkkiä. Ajattelin sen menevän tietenkin ohi muutamassa päivässä. Viikko tästä yritin juosta. Kävellen tulin kotiin. Tätä jatkui muutaman viikon, juostessa polveen sattui ja pisti vaihtelevasti. Pitkille lenkeille oli pakko sanoa heipat. Tietenkin epäilin jotain rasitusvammaa. Lääkäri passitti magneettikuvaukseen. Kiitos hyvän työnantajani kustannnuksista ei tarvinnut itse huolehtia. Lääkäri soitti tuloksista ja oli hyvin hämmentynyt, mun polvessa oli valekihti. Nivelen rustossa kalkkia. Liian paksu. Nestettä. Harvinainen. Täytyi poissulkea pari vakavampaa sairautta ensin pois ja luojan kiitos niitä ei löytynyt. Ne olisivat voineet aiheuttaa tuon kalkin kertymisen. Mutta mikä sen sitten on aiheuttanut? Rasitusvamma tämä ei ollutkaan.

Reumatologi on seuraava osoite vajaan parin viikon kuluttua. Polven kipuilu tuntuu pahentuvan pikkuhiljaa. Toissapäivänä tein 7 km juoksulenkin kahden viikon tauon jälkeen. Viitosen kohdalla pisti inhottavasti polvea, mutta pystyin juosta koko matkan. Polveen kuitenkin kertyi nestettä ja oli kipeä seuraavana päivänä. Eihän tästä tunnu nyt tulevan mitään. Jos olisi joku selvä rasitusvamma tms. jotenkin ehkä olisi helpompi asian kanssa olla, mutta taas tämmöinen mystinen juttu.

Onneksi kuitenkin muuten olen terve. Eihän tämä niin paha ole kuin se aiempi sairaus. Tai näin ainakin voisi ajatella. Mutta kauanko tämmöisiä vastoinkäymisiä jaksaa. Kerta toisensa jälkeen.

Mutta eihän tämä kokonaan kurjuutta ole ja mikä parasta, joulu on jo ensi kuussa. Tunnelmaa!