Mitä hiihto mulle merkitsee?

Se oli mun lapsuus ja nuoruus. Se oli yhdessäoloa koko perheen kanssa vanhempieni eläen täysin lastensa urheiluharrastuksille. Hyviä hetkiä ja onnistumisen tunteita. Harjoituksia kavereiden kanssa ja hauskuutta. Raakoja treenejä yksin ja epäonnistumisen itkujakin. Talven kauneutta ja lumen tuoksua. Ja paljon, paljon muuta.

Ei siis mikään ihme, että hiihto on säilyttänyt asemansa mun harrastuksena nro. 1. Vaikka kilpa-ajat ovat kaukana takanapäin, pystyn aina suksille päästessäni muistamaan kaikki ihanat hiihdon tuomat hetket kaukaa lapsuudesta asti. Mulle kilpahiihtoharrastus antoi todella paljon. Hyvien lapsuusmuistojen lisäksi terveellisen ja urheilullisen elämäntavan aikuisuuteen.

Harmi, että viime vuosien talvet ovat olleet lumiköyhiä. Nyt tällä viikolla oli tällä suunnalla poikkeuksellisen hyvä tilanne, kun pääsi hiihtämään! Lunta satoi parikymmentä senttiä ja ehdin hiihtämään kaksi kertaa. Nyt tosin tulivat taas plussakelit pilaamaan mun hiihtokilometrien kartuttamisen tälle talvelle.

Olen kuullut monien vanhempien nykyään kaihtavan jotenkin kilpaurheiluharrastusta. Miksi? Väkisinkin elämässä tulee ennemmin tai myöhemmin tilanteita, joissa joutuu kilpailutilanteeseen tavalla tai toisella. Tämmöiselle lapsena ja nuorena kilpaurheilua harrastaneelle nämä tilanteet ovatkin ihan luonnollisia sitten jo entuudestaan. Taistellaan sitten vaikka työpaikasta tai eduista, joita erityislapselle kuuluu.

Täytyy kyllä tosiaankin myöntää, että kerran kilpailuhenkinen aina kilpailuhenkinen. Siellä harrastusladullakin. "Kyllä mä nyt tuon papparaisen ohi pian meen..." :).



Ensimmäinen pokaalini.

Eräiden kisojen voitto ja kuva lehdessä.

Hiihtämään torstaina.