Eilen lähdin lasten kanssa käymään mummulassa ja käytiinpä sitten naapuripaikkakunnallakin vähän shoppailemassa, ihan vaan Halpa-Hallissa. Emmaa kiinnosti keittiövälineet ja Eetu sai jonkun vesipyssymiekan. Ei Eliaskaan kaupasta tyhjinkäsin lähtenyt. En mä nyt niin usein lasteni kanssa ehdi yhdessä kaupassa käydä (arkisin en ikinä), ettenkö nyt voisi muutamaa euroa lasten leluihin käyttää!
Tästä mun olosta vielä voisin mainita, että en tiedä tosiaankaan tajuaako kaikkia tututkaan millaista mulla on. Ja kun varsinaista diagnoosia ei ole tullut vielä, niin voin vaan kuvitella joidenkin ajattelevan, että laiskuus ja päävikaisuus mua vaan vaivaa. Mutta voin sanoa, ettei todellakaan ole siitä kyse. On kamalaa ollut huomata ja lopulta tajuta ja hyväksyä, että ei pystyy ja jaksa tehdä asioita kuten ennen. Urheileminen, mulle aina niin rakas harrastus, on nykyään myrkkyä mun keholle. Minä joka olen aina mielestäni ollut aktiivinen, en vain enää jaksa. On kuumeilua, väsymystä, kurkku - ja korvakipua, imusolmukekipua kaulalla, huimausta, sumuisuutta, nivelkipuja, sydänoireita jne. Toivon tiistaina saavani kaksi vuotta kaivatun diagnoosin.
Sitten on onneksi hyviäkin aikoja ja hetkiä ja se ehkä saattaa joitain hämmentää, etteihän tuota mikään voi vaivata, kun shoppailla pystyy. Hämmensi itseänikin maaliskuussa hyvä hetki, kun menin hiihtämään kilpaa. Ajattelin siinä sivakoidessa, että ei jumalauta mua mikään vaivaa, täällähän mä hiihdän kilpaa. Ilohan oli sitten tosiaankin liian aikainen. Siihen epäiltyyn cfs:äänhän kun liittyy nimenomaan rasituksen jälkeinen huonovointisuus.
Mä oon 33-vuotias ja toivon vaan saavani terveyteni takaisin. Mulla on kolme lasta huollettavana. Mä ottaisin kyllä apua vastaankin mielelläni, mutta tuossa maaliskuussa oli sellainen kamala perätön solvausasia mua kohtaan, joka aiheutti sen etten ainakaan uskalla pyytää enää apua lastenhoitoon, kun parilta henkilöltä.
Mutta eiköhän se aurinko pian ala paistamaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti