lauantai 21. helmikuuta 2015

Helmi-mummu

Helmikuisena iltana menetin Helmi-mummuni. Tänään hän pääsi haudan lepoon. Muistotilaisuudessa  pidin tämän puheen:


Helmi-mummulle

On tullut aika sanoa Helmi-mummulle viimeiset sanat. Nämä sanat kun sanon, ovat mummun kivut ja väsymys poissa, enkä vastausta näille sanoilleni enää saa. Eikä mummun enää tarvitse huolehtia kuinka jaksaa, ja näkeekö tulevaa kesää, sillä nyt on mummulla ikuinen kesä.

Sanoja, paljon viisaita sanoja ja monenlaisia juttuja mummulta kuulin lapsuuteni, nuoruuteni ja aikuisuuteni aikana. Oli suuri rikkaus saada tuntea mummu 35 vuotta ja tutustuttaa myös mieheni ja omat lapseni Helmi-mummuun.

Vietimme sisarusteni kanssa paljon aikaa lapsuudessamme mummulassa asuimmehan tien toisella puolella. Ensimmäinen muistikuvani mummun hoivassa olosta on 3-vuotiaana saadessani pikkuveljen vanhempieni ollessa synnytyslaitoksella. Kun tuli tieto veljen syntymästä, mummu otti esiin jättimäisen panda-nallen lohdutukseksi.

Mieleeni ovat jääneet myös lukuisat yökyläreissut mummulassa ja kuinka mummu huolehti aina tarkasti syömisestä ennen nukkumaan menoa, koska kuulemma ei jaksaisi nukkua kunnolla jos ei syönyt lujasti. Kaakaota ja voileipiä. Ja miten ne maistuivatkaan hyviltä mummun laittamina.

Lapsuuteni kesiin kuuluivat oleellisena myös reissut mökille Inaan Helmi-mummun ja Tauno-ukin kanssa. Tämä helpotti myös vanhempiamme kesän maataloustöissä. Mökkimatkan varrella haettiin aina S-marketista keltaista jaffaa ja rinkeleitä. Miten suuri ilo pienelle tytölle.

Yksi ihana muisto mökiltä on jäänyt myös eritoten mieleen. Voin vieläkin palata siihen tunnelmaan, mustikkapiirakan tuoksuun mökin rappusilla. Pienen tytön ihmetykseen, kuinka joku on voinut osata tehdä niin hienon mustikkapiirakan, sellaisen pullataikinasta tehdyn. Mummu osasi. Ja mummulle oli muutenkin aina tärkeää, elämänsä loppuun saakka, huolehtia, että vieraille oli jotain tarjottavaa. Vielä mummun viimeisinä elinaikoina sairaalassakin käydessämme hän jaksoi huolehtia onko lapsille mitään tarjottavaa.

Lastenlastenlapset olivat mummulle tärkeitä. Hän muisti Emman, Eetun ja Eliaksen vielä kaksi päivää ennen kuolemaansa, kun näimme hänet viimeisen kerran. Jaksoi ilahtua vielä niin kovin pienten näkemisestä.

Tämä viimeinen mummun näkeminen jätti minulle myös sellaiset muistot mummusta, jollaisena hänet parhaiten muistan, puheliaana. Jostain mummu sai hirveästi voimia puhua tuolloin. Kaikkea en kuullut, oli varmaan höpinääkin, mutta kuitenkin. Höpinää, sillä isällenikin siinä tokaisi, että: ”sinäkös se oot se kuolemansairas”.

Mummu sai elää viimeiseen asti tuntien olonsa välitetyksi, läheisten ihmisten ympärillä ja hoivaamana. Isälleni tästä suuri kiitos.

Hyvää matkaa mummu, nähdään joskus.

Rakkaudella muistaen Lapsenlapsesi Johanna



Ei kommentteja:

Lähetä kommentti