Juoksu

Lumet sulaa ja kevätkin toivottavasti pian saapuu uudella yrityksellä. On kyllä tullut aika siirtyä monoista lenkkareihin. Toki olen pitkin talvea juossut joka viikko jonkun verran, mutta nyt on tavoitteena siirtyä noin neljään juoksulenkkiin/viikko lisänä vähintään yksi kuntopiiri/lihaskuntoharjoitus myös viikkoon.

Mähän tein sen uudenvuodenlupauksen, että juoksen kokomaratonin tänä vuonna, jos polvikivut kaikkoavat. No, poissahan ne ovat. Mutta tällä hetkellä mun aika ei riitä moiseen treenaamiseen. Mulla on lapset, työ ja koti. Mutta jos loppukesästä tuntuu, että maratonin voisi juosta, sittenpä juoksen. Ei mulla muutenkaan mitään ohjelmaa ole treenaamiseen. Fiiliksellä. Silloin kun tuntuu hyvältä, annan mennä. Jos on raskasta, menen kevyemmin. Viimeiset lenkit ovat kyllä olleet lupaavia ja ilmoittauduinkin toukokuussa Kokkolassa juostavalle City Runille puolikkaalle.
¨
Mistä tämä mun juoksuinnostus sitten oikein on lähtenyt, hiihto kun on aina ollut mulle se number one urheiluharrastus, ja harrastus nyt yleensäkin. En ollut lapsena, enkä nuorenakaan mikään innokas pitkänmatkan juoksija, vaan nopeakinttuisena sataa metriä päästelin mieluummin. Mun mielestä juokseminen on tosi paljon raskaampaa kuin hiihtäminen. Ehkä se alkoi näin vanhemmalla iällä kiehtoa, että olisiko musta kuitenkin juoksemaan pitemmästäkin. Ja nopeudestahan ei tietenkään ole haittaa pitkälläkään matkalla.

Vuonna 2010 aloin juoksemaan enemmän. Mun pisimmät lenkit jäivät silloinkin kyllä varmaan 10 km:iin, mutta juoksukunto oli kova. Sittenhän tuli se sairastuminen. Uudestaan aikalailla vuosi sitten pääsin taas urheilun makuun ja ensin aloittelin 5 km juoksulenkeillä. Jossain vaiheessa alkoi ajatus puolikkaan juoksemisesta houkuttaa ja sitä varten sitten aloin lenkkejä pidentää. 15 km oli mun pisin lenkkini ennen ekaa puolikasta viime heinäkuussa. Tällä hetkellä 15 km juokseminen ei ole kuin "maistaa". Eli tosi paljon on vuodessa mennyt mun kunto kyllä eteenpäin.

Urheilu on ihanaa, juokseminen niin vapauttavaa... Mun elämän pieniä iloja suurten ilojen rinnalla.

Juoskaa ihmiset.

 

Uusissa eilen ostetuissa Adidaksen adizero boston boost-tossuissa. Tänään testaamaan!

Erilaisuus kiinnostaa?

Viimeksi edellisviikonloppuna Tuurin ostosreissulla huomasin, kuinka meitä jotkut tuijottivat. Tai katsoivat normaalia pidempään. Emman takia. Mutta miksi?

 

Onhan Emma tosi söpö. Mutta se Downin syndrooma. ¨

 

Luulisi kyllä, että nykypäivänä ollaan jo totuttu erilaisuuteen. Pertti Kurikan Nimipäivät hyvänä esimerkkinä.

Vai onko se tietämättömyyttä, uteliaisuutta? Myönnän itsekin ajatelleeni Emmaa odottaessani ja tuolloin sattumalta ensi kertaa ketään down-lasta kohdanneena, että sen lapsen perheellä on varmaan todella kamalaa.

 

Kauheita ajatuksia. Se oli sitä tietämättömyyttä.

 

Meillä ei ole kamalaa. Erilaista ja haastavampaa kyllä. Mutta ei ollenkaan kamalaa.

 

Rakkautta on ja paljon.

 

Tietenkin, kun tietää faktat down-raskauksien keskeytyksistä, tulee mieleen, onko joku tuijottaja sellaiseen ratkaisuun joskus päätynyt. Miettii nyt meidät nähdessään, että millaista olisikaan ollut.

 



Aika raskaita mietteitä jos näin on.

 

Itse olen onnellinen, että kyseisen päätöksen eteen en koskaan joutunut. Mutta jos joku joskus joutuu, ajatelkaa vaikka meitä. Lapsi on kuitenkin aina oma ja rakas.

 

Kun olin sitten siellä Tuurin kassalla maksamassa ostoksia ja Emma meni tapansa mukaan kassan päätyyn jo odottamaan, (Tällä kertaa Lumikki-barbiaan.) huomasin samalla kassalla ostoksiaan pakkaavan naisen katsovan Emmaa. Ehdin jo taas miettiä vaikka mitä, kunnes nainen sanoi, että hänellä on down-tyttö kummityttönä. Se oli ihanaa. Olkaa ihmiset avoimia. Kertokaa, kyselkää, jutelkaa. Erilaisuus on rikkaus.

 

 





Helmi-mummu

Helmikuisena iltana menetin Helmi-mummuni. Tänään hän pääsi haudan lepoon. Muistotilaisuudessa  pidin tämän puheen:


Helmi-mummulle

On tullut aika sanoa Helmi-mummulle viimeiset sanat. Nämä sanat kun sanon, ovat mummun kivut ja väsymys poissa, enkä vastausta näille sanoilleni enää saa. Eikä mummun enää tarvitse huolehtia kuinka jaksaa, ja näkeekö tulevaa kesää, sillä nyt on mummulla ikuinen kesä.

Sanoja, paljon viisaita sanoja ja monenlaisia juttuja mummulta kuulin lapsuuteni, nuoruuteni ja aikuisuuteni aikana. Oli suuri rikkaus saada tuntea mummu 35 vuotta ja tutustuttaa myös mieheni ja omat lapseni Helmi-mummuun.

Vietimme sisarusteni kanssa paljon aikaa lapsuudessamme mummulassa asuimmehan tien toisella puolella. Ensimmäinen muistikuvani mummun hoivassa olosta on 3-vuotiaana saadessani pikkuveljen vanhempieni ollessa synnytyslaitoksella. Kun tuli tieto veljen syntymästä, mummu otti esiin jättimäisen panda-nallen lohdutukseksi.

Mieleeni ovat jääneet myös lukuisat yökyläreissut mummulassa ja kuinka mummu huolehti aina tarkasti syömisestä ennen nukkumaan menoa, koska kuulemma ei jaksaisi nukkua kunnolla jos ei syönyt lujasti. Kaakaota ja voileipiä. Ja miten ne maistuivatkaan hyviltä mummun laittamina.

Lapsuuteni kesiin kuuluivat oleellisena myös reissut mökille Inaan Helmi-mummun ja Tauno-ukin kanssa. Tämä helpotti myös vanhempiamme kesän maataloustöissä. Mökkimatkan varrella haettiin aina S-marketista keltaista jaffaa ja rinkeleitä. Miten suuri ilo pienelle tytölle.

Yksi ihana muisto mökiltä on jäänyt myös eritoten mieleen. Voin vieläkin palata siihen tunnelmaan, mustikkapiirakan tuoksuun mökin rappusilla. Pienen tytön ihmetykseen, kuinka joku on voinut osata tehdä niin hienon mustikkapiirakan, sellaisen pullataikinasta tehdyn. Mummu osasi. Ja mummulle oli muutenkin aina tärkeää, elämänsä loppuun saakka, huolehtia, että vieraille oli jotain tarjottavaa. Vielä mummun viimeisinä elinaikoina sairaalassakin käydessämme hän jaksoi huolehtia onko lapsille mitään tarjottavaa.

Lastenlastenlapset olivat mummulle tärkeitä. Hän muisti Emman, Eetun ja Eliaksen vielä kaksi päivää ennen kuolemaansa, kun näimme hänet viimeisen kerran. Jaksoi ilahtua vielä niin kovin pienten näkemisestä.

Tämä viimeinen mummun näkeminen jätti minulle myös sellaiset muistot mummusta, jollaisena hänet parhaiten muistan, puheliaana. Jostain mummu sai hirveästi voimia puhua tuolloin. Kaikkea en kuullut, oli varmaan höpinääkin, mutta kuitenkin. Höpinää, sillä isällenikin siinä tokaisi, että: ”sinäkös se oot se kuolemansairas”.

Mummu sai elää viimeiseen asti tuntien olonsa välitetyksi, läheisten ihmisten ympärillä ja hoivaamana. Isälleni tästä suuri kiitos.

Hyvää matkaa mummu, nähdään joskus.

Rakkaudella muistaen Lapsenlapsesi Johanna

Kymmenenvuotissynttärit

 

Kuvat kertokoon.

 

Sen sanon, että rakkaus tähän tyttöön on jotain niin suurta. ♥

 

 

 

Kymmenen vuotta.

Kymmenen vuotta sitten valmistauduin lähestyvään synnytykseen ja äidiksi tuloon. Nyt valmistelussa ovat prinsessan 10-vuotissynttärit viikonlopuksi.

Se äidiksi tuleminen ei mennyt suunnitelmien mukaan.



Muutos Lentosuunnitelmaan - Welcome to Holland (Emily Perl Kingsley)

Minua usein pyydetään kuvailemaan millaista on kasvattaa vammaista lasta, jotta ihmiset, joilla ei ole tätä ainutlaatuista kokemusta, ymmärtäisivät ja voisivat kuvitella, miltä se tuntuu. Se on jotain tällaista:

Kun odotat lasta, se on kuin suunnittelisi ihmeellistä lomamatkaa Italiaan. Ostat nipun opaskirjoja, ja teet ihania suunnitelmia. Colosseum. Michelangelon David. Gondolien Venetsia. Ehkä opettelet joitain käteviä sanontoja. Kaikki se on hyvin innostavaa.

Kuukausien innokkaan odotuksen jälkeen suuri päivä viimeinkin koittaa. Pakkaat laukkusi ja lähdet matkaan. Useita tunteja myöhemmin lentokone laskeutuu. Lentoemäntä tulee ja sanoo: "Tervetuloa Hollantiin!" "Hollantiin?! Kuinka niin Hollantiin? Varasin paikan Italiaan menevään koneeseen. Minun pitäisi olla Italiassa. Koko elämäni olen unelmoinut pääseväni sinne."

Mutta lentosuunnitelmaan on tullut muutos. Kone on laskeutunut Hollantiin, ja sinne sinun on jäätävä. Tärkeintä on kuitenkin se, ettei sinua ole viety mihinkään hirveään, inhottavaan, likaiseen paikkaan, jossa on kauheita tauteja ja nälänhätää. Olet tullut vain erilaiseen paikkaan.
Niinpä sinun on mentävä ostamaan uusia opaskirjoja. Sinun on opittava aivan uusi kieli, ja kohtaat joukon uusia ihmisiä, joita et olisi muuten koskaan tavannut.

Se on vain erilainen paikka. Se on vähemmän loistelias kuin Italia, ja elämänrytmi on hitaampaa kuin Italiassa. Mutta oltuasi siellä jonkin aikaa, saatuasi hengityksesi tasaantumaan, katsot ympärillesi ja huomaat, että Hollannissa on tuulimyllyjä ja tulppaaneja, Hollannissa on jopa Rembrandtin maalauksia.

Mutta kaikki tuttavasi ovat tohkeissaan Italian matkoistaan ja he kerskailevat, kuinka ihanaa heillä siellä oli. Ja lopun elämääsi sanot; "Niin, sinne minunkin piti mennä. Sitä minä olin suunnitellut." Eikä se kipu haihdu koskaan, ei koskaan, pois, koska unelman menettäminenon hyvin, hyvin merkittävä menetys.

Mutta jos vietät elämäsi surren sitä tosiasiaa, että et päässyt Italiaan, et ehkä milloinkaan ole vapaa nauttimaan niistä hyvin erityislaatuisista, hyvin ihastuttavista asioista, joita Hollanti tarjoaa.



Tämä kirjoitus saa mut aina kyyneliin, vieläkin. Vaikka en enää todellakaan sure, kuten silloin kymmenen vuotta sitten. Mutta ne muistot siitä hetkestä. Miltä tuntuu, kun maailma romahtaa. Kun ajattee elämänsä olevan pilalla. Kun on ihan varma, ettei ikinä enää voi edes nauraa. Eihän voi, kun on vammaisen lapsen äiti.

Voi kun olisin silloin tiennyt. Tämän hetken. Kymmenen vuotta eteenpäin. Mun elämäni parhaat kymmen vuotta. Niin paljon rakkautta ja iloa. Ehkä erilaista toisinaan, mutta se rakkaus. Mutta sitä ei vaan voinut tietää.

Onnea rakas Emma. Ja kiitos kaikesta mitä olet äitille opettanut. Ja kiitos rakkaudesta mitä sulta saan ja mitä sulle saan antaa.